Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Who we are?

Oletkin saapunut jo peremmälle kennelin tiloja, hienoa! Tällä sivulla pääset paremmin perehtymään. millainen paikka le Seòladair oikeastaan on ja ketkä sitä itseasiassa edes pyörittävät.

Kuten alkusivulla tulikin jo mainittua, asumme koiriemma kanssa Iso-Britanniassa, Skotlannissa rauhallisella maaseudulla aviomieheni kanssa. Meillä on myöskin yksi yhteinen lapsi, 12-vuotias poika. Missään täysin korvessa emme kumminkaan sijaitse, täältä keskustaan on suurinpiirtein 5kilometriä eli kyllä me olemme ihan sivistyksestäkin perillä.

Minä olen siis Sandra Féohr, alunperin Suomesta kotoisin oleva 36-vuotias nainen. Skotlantiin muutin 10-vuotta sitten niin sanotusti nykyisen aviomieheni Michaelin perässä, joka on täysin Skotlantilainen (mutta puhuu myöskin ihanteellisem hyvää suomea!) Naimisissa olemme olleet jo 18-vuotta, tutustuimme alunperin käyttölinjaisten bordercollieiden lajimittelössä Ruotsissa. Itse olin silloin vain turistina, kotoani kyllä löytyi 3 australiankarjakoiraa silloin.
Pian kumminkin aloin tutustumaan enemmän bortsuihin Michaelin kautta, jolta kotoaan löytyi kaksi urosta (tricolour & blue merle tricolour).


Miksi bordercollie? Minä itse nuoresta tytöstä asti olen ollut enemmän kiinnostunut australiankarjakoirista ja niitä kotoa löytyikin. Kumminkin kun muutin pois Suomesta, jäi silloin vielä viimeinen karjakoirani Wiima "Outopeikon Sattumusten Sarja" siskolleni viettämään kunnioitettavia eläkepäiviään.

Bordercollieihin tutustuin pikku hiljaa aviomieheni kautta, ja aloin enemmän ja enemmän pitää rodun monipuolisuudesta ja älykkyydestä. Eikä ulkonäössäkään ollut missään vaiheessa moittimista. Ei mennyt kauaakaan, kun  hankinkin jo ensimmäisen oman bortsuni, työlinjainen red bi-värityksellinen narttu "Vux". Vux tuli minulle ystävättäreni maatilalta Australiasta, tämä koira oli kuin dynamiittipötkö toimintatilanteissa. Aina valmis toimimaan ja oppimaan uutta. Lempeäluonteinen, tasapainoinen narttu, jonka kanssa yhteistyö pelasi kuin unelma. Eikä koiran kanssa muutenkaan koskaan käynyt aika pitkäksi. Valitettavasti jouduin kumminkin tästä yksilöstä luopumaan jo sen ollessa 5-vuotias, kun eläinlääkäri totesi sillä olevan mahalaukun kiertymä.

Innostus rotua kohtaan ei tästä huolimatta hiipunut, vaan kasvoi entisestään. Jatkoin edelleen pyörimistä tutuissa paimenkoira-piireissä ja kävin katsomassa kilpailuja, että treenejä. Siitä oikeastaan kiihko rodun kasvattamiseen lähti...
Enkä kadu päivääkään tähän rotuun päätymistä.

©2017 le Seòladair - suntuubi.com